Valintoja osa 1

Ollessani äitiharakan luona käymässä, yläkerran naapuri päätti pistäytyä käymään ja kertoi ongelmastaan ettei koskaan löydä mieleisiään korvakoruja. Hän kertoi arvostavansa klassisia muotoja ja mustan ja harmaan sävyjä. Hän halusi myöskin kunnonkokoiset korvakorukoukut, joten pitkästä aikaa valmistin koukut käsin. Siitä olikin aikaa, kun olin viimeksi itse korvakorunkoukkuja tehnyt, enkä meinanut enää muistaa mistä ne "ainoat oikeat ohjeet syntyivät" No, sain aikaan edes jotain. Tässä korvakorusarjaa Sofia's choice osa 1.  Ensimmäisissä koukku hopeaa (kuten lähes aina) lasia ja labradoriittia (jos muistan oikein). Melkein sain kiven välkkeen tallentumaan kuvaan...

Ja aivan ihanasti olen saanut kuvaan mukaan kiven pienen välkkeen lisäksi näkyville myös kissankarvoja. Niitä on ihan joka puolella. Sitä vaan ei voi välttää. Koukku vähän rusikoitunut.... sen saa siitä harjoituksen puutteesta...

Ongelmahan kuvaustilanteissa usein on, että vaikka kuinka pyrkii asettelemaan valot ja kuvattavan kohteen hyvin, paikalle rientää kaksi karvanenää jotka haluavat ehdottomasti tietää mitä tapahtuu, ja miksi emäntä makaa lattialla.  Alla olevissa kuvissa lasin, hopean ja metallin lisäksi larvikiittia, yllä kivenä pelkkä lasi...


Olen kyllä pikkuhiljaa pyrkinyt rakentamaa kunnon kuvausalustaa korujen kuvaamiseen. Jotain mihin saisi valon vuorokaudenajasta riippumatta, ja jossa pystyisin kuvaamaan melko kivuttomasti kuvia vähällä käsittelymäärällä. Nyt tämä tuotos pitäisi siirtää vielä työhuoneeseen, jotta karvanaamat eivät pääse änkeytymään laatikkoon. Kissat kun suorastaan rakastavat laatikoita.... Tosin, laatikon ulkopuolella osoittautuvat usein turhan nopeiksi kuvata, etenkin nuorempi joka on erikoistunut kuvauttamaan hännänpäänsä sekä takajalkansa.


Ylläolevassa lasia ja larvikiittia hopean ja metallin lisäksi. "Järkevää" materiaalien käyttöä, tiedän.
Ja äitiharakalle terveisiä, otin kuvani ihan itse. Kamera vain on uusi..... siitä juttua myöhemmin.

Ps. korvakorut tässä olisivat 70-73/101

Onni on...

Onni on mummoutumista. Sitä on nyt ilmassa. Työkavereistani yksi toisensa jälkeen tulee mummoja, joistain jopa toista kertaa. Kahvipöydässä keskustellaan lapsenvahtivuoroista, sopivista harrastuksista, ja mummojen silmien kaikkinäkevyydestä.

Mummot ovatkin ihana ilmiö. Usein läsnä, ja heillä on mahdollisuus hemmotella lapsenlapsiaan omalla vahtivuorollaan. Ovat vanhempien apuna ja tukena, ja heillä on elämänkokemusta ja viisautta vuosikymmeniltä. Ja mummot haluavat hemmotella odottavia äitejä bolakoruilla. Nyt haluttiin bolakoruun vihreää, mikä on itselleni jotenkin haastava. Miellän bolat ja vauvoihin liittyvät asiat aina jotenkin pastellisiksi. Onneksi löysin varastoistani pastellinvihreää, mikäli sellaista edes on olemassa...

Onni on ruokaa kerjäävä kissa... Väinö on sairastellut, ja joutuu todennäköisesti lääkitykselle loppuiäkseen. Monta päivää hän oli väsynyt, eikä ruokakaan kelvannut... ja onnistui säikäyttämään pahanpäiväisesti. Nyt sitten vesimelonia syödessäni hän erehtyi kerjäämään... ja voi sitä helpotuksen ja onnen määrää. Kissalleni maistuu taas ruoka. (Ja sai suuhunsa muutakin kuin vesimelonia)

Ja viimeiseksi, kuten olen ennenkin sanonut. Onni on tomaatti...

Onnea on tietää että tomaatti on hedelmä. Onni on viisautta tietää ettei tomaatti kuulu hedelmäsalaattiin. Ja ennenkaikkea onni on ystäviä, jotka ymmärtävät vaikka se tomaatti siellä hedelmäsalaatissa välillä olisikin. ;o)

Anonyymit helmijalkapohjat...

Tämä on teille kaikille, näpertelijöiden kanssa eläjille, jotka tiedätte miltä tuntuu kun pienenpieni helmenpoikanen porautuu syvälle kantapäähän....  Ette ole ainoita, teitä on kuultu. Rakas helmiharakkaveljeni nimittäin suunnittelee paraikaa järjestävänsä kokouksia missä kaikki saisivat purkaa tuntojaan, niistä aamuyön hetkistä, jolloin kadonnut korvakorukoukku löytyy kantapäästä, niistä lauantaisista siivouspäivistä jolloin lattiaa pestessä lasikuutio porautuu kiinni polvilumpioon ja niistä loputtoman turhista imuroinneista, jolloin imurin putkea pitkin kalistelee helmiemo poikasineen....

Myönnän, näpertelijän kanssa ajanviettäminen vaatii uhrautumista, loputonta myötätuntoa ja lehmänkaltaista kärsivällisyyttä. Lopputuloksesta ei aina voi mennä takuuseen...

Ja takaisin itse asiaan eli koruun. Korussa on muistaakseeni jadea ja larvikiittia, ja koru tulee lahjaksi lahjanantajalle. Näin käy välillä, eli teen korun ihmiselle joka antaa korun lahjaksi, korun vastaanottajaa en ole tavannut. Sitten ei kun jännittämään sopiiko koru ja onko mieleinen....



Ja kaikille teille, jotka suunnittelitte liittyvänne yllämainittuun kerhoon, toivotan kärsivällisyyttä... ja tarkkanäköisyyttä. Suosittelen myös tarkastamaan sohvan ennenkuin istutte alas ;)

Tervettä lainajärkeä ja kasvituntemusta...

Olen nyt kohta vuoden harjoitellut puutarhanlaittoa, välillä paremmin, välillä huonommin onnistuen. Pihalla kasvaa suurinpiirtein enemmän nurmea kuin sammalta ja erinäisiä kasveja olen saanut suht hyvin kasvamaan pihalla. Sain pienen yrttipuutarhankin pihalle kasvamaan, vaan tein saman virheen kuin helmien kanssa. Tiedättehän... "Nämä näyttävät hyvältä yhdessä." Ja sitten ei enää mitään merkkiä missä on mitäkin. Joten kun yritin löytää puutarhastani yrttejä ruuanlaittoon, ei se enää ollutkaan helppoa. Persilijan erotin ruohosipulista, se oli vielä helppoa. Vaan basilikaa en erottanut mintusta, en haistamalla, en maistamalla enkä katselemalla.
Puolustuksekseni täytyy sanoa, etten ole ainoa jolla ei hajuaisti eikä yrttituntemus pelaa. Sain avukseni tuoreinta sukupolvea Marttojen viisautta, usein toimivan lainajärkeni. Tunnistuksessa ei siitäkään ollut apua. Lopulta päädyimme vain sopivaan kumpi yrteistä on basilika (voimakastuoksuinen) ja kumpi minttu. Googlettamalla selvisi, että erehtyminen lienee tässäkin tapauksessa inhimillistä, sillä kasvit kuuluvat samaan kasvisukuun.


Korvakorupareina 68 ja 69, mikäli olen jotenkin laskuissa mukana. Teemana jotain makeaa... Pitäisi varmaan ihan oikeastikin saada aikaiseksi järjestettyä itsensä johonkin kimppatilaukseen mukaan sillä korvakorunkoukut ja muutamat lasihelmet ovat oikeasti lopussa. Tai sitten kolata helmilaatikoita, mitä kaikkea sieltä löytyykään...

Auringonpilkkuja ja perhosia

Tein avainnauhoja useammankin, ja tämä on yksi jälkeenjääneistä. Ihan suloinen ja raikas. Tämän nauhan kuvauksessa on vahingoitettu eläimiä. Väinö-kissa uhrasi hetken olohuoneen viimeisistä auringonsäteistä jotta sain kuvan. Luulen kuitenkin, että Väinö tyytyy illanhetkiin sylin lämpimässä hyvityksenä.

Avaimet uuteen alkuun

Edellinen juttusarjani jäi kesken uskollisen pienen tietokoneeni vetäessä viimeisiä henkäyksiään. Netin selaaminen kävi jotenkin, mutta kuvien käsittely ja pyörittäminen alkoi muodostua mahdottomaksi. Tietokone meni vaihtoon, tosin samalla meni käyttöjärjestelmä, kuvankäsittelyohjelmat ja oikeastaan kaikki muu mihin on tottunut, joten tietokonetta käyttäessä saa olla hereillä. Pelkään jokainen hetki että painan yhtä tai kahta väärää näppäintä, ja tietokone jakaa kaiken sisältönsä sosiaaliseen mediaan kuuluttaen kaikille kuinka kömpelö oikeastaan olenkaan.
Ehkä muutamien päivien kuluessa saan tämänkin sujumaan. Sitä ennen vaihteeksi avainnauhoja. Tein näitä muutaman tuttuni pyynnöstä. Yksi löysi jo uuteen kotiinsa, ennen kuvaa. Loput jäivät sopivaksi harjoittelumateriaaliksi kuvankäsittelyohjelman kanssa.


Loppuun kuva söpöläisestä, joka on vallan kasvanut isoksi. Kuten ilmeestä näkee, hänestä on tullut

itsetietoinen nuori nainen.  Päälle vuoden vanhana hän rakastaa seurata asunnon siivousta, ja pitää hyvää vahtia että tavarat ovat paikallaan. Epäjärjestys pyritään peittämään mahdollisuuksien mukaan. Rapsutuksia otetaan vastaan silloin tällöin, kunhan turkki ei mene sekaisin. 

Viikko korvakoruina-maanantain korut

Vuorotyöläiselle maanantain herätykset eivät ole aina niitä karmeimpia, sitäkin mielenkiintoisempia aina välillä. Tänä aamuna heräilin siihen kun harakkaveljeni soittaa puhelimella ja aloittaa keskustelun "Sisko, oikeasti?!? Keski-iän ja kuoleman välillä ei saa enää pelata tietokoneella. Et voi elää elämääsi toinen jalka banaaninkuorella, toinen jalka haudassa". Kaikesta huolimatta, veli oli auttanut minua pelaamaan vuosittaista turnausta, lastenpelissä tosin (alunperin suunniteltu yliopisto-opiskelijoille). Ja juu, kaikesta huolimatta hävittiin Altador cupin päivittäinen turnaus. =(

Uutta yritystä myöhemmin kehiin, nyt hieman väriä naamaan ja päivän korvikset korviin. Kesäisiä sävyjä, vaikkei ulkoilma siihen vihjaisikaan.

(Koneen kuvankäsittely jaksaa nykyään yllättää aina, väärien värien lisäksi jotain ihme raitoja... ehkä tämä tästä).